Istuin koneella, muokkailin kuvaa ja outo ääni kuului. Puhelin soi.
Sieltä soitti neiti Nimenionsensuroitu eikä kertonut kovin kivoja asioita ja itki puhelimeen ja aloin myös itkeä ja ehdotella sekopäisiä asioita yrittäen korjata asioita jotka on huonosti. Soitan neiti Nimenionsensuroidulle huomenna koulun jälkeen.

Ja nyt mun olo on ihan hyvä enkä loppujen lopuksi pillittänyt kovin paljon. En nolostuttavia määriä. Mun aivot on joskus tosi hauskasti toimivat. En jotenkin ajattele koko asiaa vaan mietin meidän uutta taloa, johon me muutetaan joskus lähiaikoina ja sitä, miten kovasti haluaisin kissan. Kissa olisi tosi ihana. Sen kanssa voisi viettää elämän eikä olisi yksinäinen. Olenko mä nyt sitten yksinäinen? En tiedä. En tosiaan tiedä. Mulla on ihmisiä, mutta en halua päästää niitä lähelleni. En halua päästää niitä tarpeeksi lähelle että ne voisivat tietää... Jotain.

"Sä olet aarre."
"Musta sä olet ihana."

Ne soi mun päässä, sellaisten sanojen ajatteleminen on huono asia, koska ne menee mun päässä edestakaisin ja oksettaa ja tekee mut hulluksi. Ja silti en pärjäisi ilman tuollaisia sanoja. Ei, ei, totta kai pärjäisin. Mutta olisin vähän enemmän hajalla ja itseluottamukseni olisi paljon pahemmin lytyssä. Mutta olisin ehkä inhimillisempi. Tai ehkä olisin paljon vähemmän inhimillinen, plokkaisin tunteet pois. Jos ei välitä, ei voi sattua.

Mun koulumatkasta tulee yli tunnin mittainen. Miten mä pysyn hereillä koulussa jos herään kello 06:00 joka päivä? Tuntuu tyhjältä ilman kissaa. Olen ihan tyhmä, koska eihän mulla ole ikinä ollut kissaa - miten voisin kaivata jotain mitä mulla ei oo ikinä ollut?